Savuke

Katselen ikeniä kutittelevia viiksiä, epäilemättä kiljun ja puuskittaisen hulluuden vihreiksi värjäämiä kasvoja, joiden romahtavan ihon poimussa juoksee kaksi terävää silmämunaa, ympäristöään uutterasti skannaten. Kääntyessään kaivamaan tupakkamassiaan tuolin selkänojalle ripustetun, maastokuvioisen metsästystakkinsa rintataskusta, mies pysähtyy hetkeksi kuin olisi muistanut jotain tärkeää tai kuin hänen ajatuksensa olisivat äkillisesti irtautuneet niitä kahlinneesta ruumista ja jättäneet hänet istumaan yksin tyhjentyneeseen läsnäoloonsa. Tuijotettuaan muutaman sekunnin kohti lattiaa aivan liikkumatta, hän säpsähtää hereille transsistaan ja jatkaa taskun kaivelua, kunnes löytää etsimänsä. Liiankin ylpeänä minuun vilkaissen, hän levittää kasan puruja eteensä pöydällä, jossa sätkäpaperi jo odottaa avoimin sylin, maasta löydetty kellertävä filtteri vierellään.

”Kellon on nyt 18:50. Luvassa on säätiedotus merenkulkijoille, joka alkaa kovan tuulen varoituksella.”

Paksut toukkakädet purkautuvat ruutukankaisen paidan ylös käärityistä hihoista pidelläkseen sätkää. Seuraavaksi pitkät ja siivottomat, moniväriset viiksikarvat lainehtivat kuin vesiheinä, kun pinnoitteinen kieli työntyy ulos huulten välistä sinetöimään valmiiksi rypistyneen liimapinnan, ja mies asettaa varoivaisesti pöydälle, ilmeisen tyytyväisenä työnsä jälkeen. Lopuksi hän taittelee massinsa huolellisesti kokoon, puristaen viimeisetkin ilmat ulos ennen kuin laittaa sen samaan rintataskuun, mistä oli sen löytänytkin. Valmis savuke pöydällä tyynnyttää hänen aavistuksen hermostunutta olemustaan. Silmien liike muuttuu laiskaksi ja lopulta ne pysähtyvät seisomaan suoraan eteenpäin, suoraan kohdistettuna omiini.

Kumpikaan ei sanonut mitään. Odotan hänen aloitettaan. Vaikka vaistot jo kampesivat suutani auki, ei mieleni keksinyt millä tavoin ilma tulisi työntää sieltä ulos. Kehkeytymässä on jälleen yksi arkinen välikohtaus osapuolinaan minä hervottomaksi käyvine puhe-elinteni kanssa ja hän iljettävine viiksineen, silmät taas kohdistettuna pöytää sotkeviin puruihin, jotka olivat jääneet yli edellisestä sätkästä. Mies nipistelee irtotupakkaa sormillaan, nyppii niistä kosteimmat liian pitkien kynsiensä väliin ja ripottelee ne rupsahtaneelle Rizlalle. Käärittyään toisen ja laskettuaan sen pöydällä samalla juhlallisuudella kuin edellisen, hän nostaa uudelleen katseensa minuun. Mutta mitään ei sanota.

Ympärillämme puhe täytti tilan. Läheisessä pöydässä pariskunta kikattelee omahyväisenä keskinäisestä ihastuksestaan. Keski-ikäinen herra oli riepotellut häiritsevän ylipainonsa baaritiskille ja seisoo siinä vaikean näköisesti, selitellen karkeuksiaan myyjälle, joka ei selvästi ollut lainkaan kiinnostunut kuuntelemaan. Miehen huulissa niiden puristaessa ulos lauseita, oli jotain hyvin vastenmielistä. Ne olivat halkeilleet turvotuksesta ja liikkuivat kuin kaksi erillistä, toisistaan autonomista lonkeroa, antaen hänen valmiiksi epämiellyttävistä, joko alkoholin tai sitten kävelysuorituksen rasituksen vuoksi punoittavista kasvoistaan, luotaantyöntävän vaikutelman. Keskustelut, niistä karanneet, hallitsemattomasti kimpoilevat sanat, vain korostivat häiritsevän yhteytemme mykkyyttä.

Mikä helvetin jätkä tämä on? Istuu eteeni, vaikka baarissa olisi ollut runsaasti tilaa, paikkahan on lähes tyhjä. Lyöttäytyy seuraan, luo merkitseviä katseita, kuin tietäisi jotain minusta, oikein pilkkaa silmillään, mutta ei sittenkään puhu mitään, ei tarjoa edes tupakkaa. Millaisin motiivein toimivat tuollaiset kiusaajat, jotka ovat kovasti aloittavinaan jotain, mutta lopulta vierittävät vastuun, kaiken raskaimman vaivannäön uhriensa harteille. He kyllä soittavat mielellään ja sanovat iloisesti hei, mutta sen jälkeen hiljenevät, hengittävät vain raskaasti vastaanottimeen ja odottavat, että toinen ylläpitää keskustelua.

Tupakat makaavat pöydällä aivan rinta rinnan, purut kääriytyneenä tiukkoihin paperisiin makuupusseihinsa. Siinä ne makaavat kuin syötit, niin houkuttelevina, että on vaikeaa hillitä itsensä. Makaavat kärsivällisinä ja odottavat sitä, että joku ottaa ne sormiinsa, odottavat, että tulevat poltetuiksi ja täyttävät tarkoituksensa.  Siitä vaan, käy rohkeasti kiinni ja ota yksi. Katsotaan miten jätkä reagoi. Ei se varmasti tappelemaan ala. Ei tuolla ilmeellä, ei tuolla iällä. Sinun tekee kuitenkin mieli, tiedät sen, joten miksi ei toimia nyt kun siihen on mahdollisuus. Ei, se olisi virhe. Älä paljasta itseäsi. Tarkkaile vain, tyynenä ja eleettömästi, mutta samalla niin valppaana, ettei yksikään vihje pääse tapahtumaan huomaamattasi. Tarkkaile ja anna katseesi tulkata hänen tarkoitusperänsä. 

Miksi hän valitsi minut, vetäytyneen, tylyn ja epämiellyttävän oloisen ihmisen, jonka ulkonäössä tai elekielessä ei ole mitään luokseen kutsuvaa? Hän varmasti laskee heikkouteni varaan, olihan hän jo ikämies, luultavasti eläkkeellä ja minä nuorin asiakas baarissa ja siksi hän ehkä myös helpoiten huijattavissa. Ja kuinka kauan hän on tilaisuuttaan mahdollisesti odottanut? Vaaninut pedon pitkäjänteisyydellä, analysoinut ensin etäältä ja vasta sitten, kun on varmistunut saaliin heikkoluonteisuudesta, käynyt hyökkäykseen. Näytänkö heikolta? Missä täällä on peili?

Hiljaisuus välillämme oli lyijyä, hänen sanattomuutensa aggressiivista. Mikä helvetin jätkä hän on? Älä hätäännyt, älä varsinkaan ilmianna hämmennystäsi, tekemällä jotain hätiköityä. Nyt vaaditaan kärsivällisyyttä ja sietokykyä. Mies uskoo, että teen aloitteen, nolaan itseni kömpelyyksin tai paljastan köyhyyteni kerjäämällä häneltä savuketta, joita hän niin leuhkasti edessäni esittelee. Tietysti haluan savukkeen ja hän tietää sen, luottaa uhmakkaasti siihen, että menetän itsehillintäni. Minä kyllä näytän hänellä, miten paljon siedän. Näytän, että en ole vietävissä.

Yhteen pöydistä kannetaan kaksi hikoilevaa tuoppia. Nainen sanoo: ”Mun piti lopettaa tänään kolmelta rööki, mutten jaksanut”. Mies nojailee tiskillä: ”Täällä on nykyisin niin kansainvälistä” ja huomaa, että sairaalloisen laiha, mutta kasvoista viehättävä baarimikko on poistunut takahuoneeseen kuulematta sanaakaan. ”Ooh baby I love your way”, sanoo radio. Mutta minä ja mysteerinen pöytäkumppanini, me emme sano mitään.

Miksei hän puhu? Tilanteessa ei ole mitään epäselvää, me molemmat tiedämme, että yksiselitteisesti vastuu olisi hänellä. Hän tuli pöytääni, hän otti katsekontaktin. Olisi kohteliasta edes tervehtiä, mutta siinä hän vain istuu ja likistelee purujaan noilla nilviäismäisillä, siivottomilla sormillaan. Ehkä kyseessä onkin jokin monimutkainen testi, jonka perimmäinen luonne ei ole minulle vielä paljastuneet. Ei, silkkaa manipulaatiota tämä on. Hän vain odottaa ja katsoo, toimisinko juuri hänen toivomallaan tavalla, yrittää ohjailla suutani kuin olisin käsinukke. Pirullinen suunnitelma, kavalista taka-ajatuksista kudottu seitti. Pirullinen ja kavala, totta tosiaan.

Hänen huolettomaksi tarkoitetut elkeensä, se tapa, jolla hän viskasi puhki kulutetun, nuhjaantuneen takkinsa tuolin selkämykselle, pöydällä edelleen lojuvat purut, olivat kaikki epäilemättä vain teeskentelyä, osa irvokasta esitystä, jonka huipentumaa kohden hän johdattelee minua, luullen, että en osaisi varoa ja antaisin valppauteni herpaantua. Mutta minä tiedän paremmin. Olen koko ajan askeleen edellä. Jännite välillämme on saavuttamassa kriittisen tason, kohta sen on pakko purkautua. Jotain tapahtuisi, mutta mitä, se olisi kiinni siitä kumpi meistä luovuttaisi ja avaisi suunsa, menettäisi hallintansa ja sortuisi. Mies tiskillä ei ollut missään vaiheessa lakannut puhumasta, nyt hän selitti pulloille, jotka seisoivat siistissä rivissä tiskin takaseinällä. Juomat olivat järjestetty värin mukaan, ensin kirkkaat viinat, vodkat ja ginit, sitten ruskeat ja lopuksi makuliköörit. ”” hän nauroi, mutta pullot pysyivät vaiti. 

Tupakat ovat edelleen pöydällä aivan ulottuvissani, voisin vain tarttua yhteen niistä ja juosta ulos baarista, ilman että hän ennättäisi edes huudahtaa, vanha kun oli, ehdottomasti eläkkeellä. Ehkä mies ennakoi suunnitelmani, sillä ainakin hänen rehvakas hymynsä kasvaa suhteettoman leväksi. Hän lopettaa purujen nypläämisen ja pällisteli räpäyttämättä, jopa hieman hölmön näköisenä tyhjää irvistystäni. En luovuta, en tässä vaiheessa. Antaa tulla vaan, kyllä minä kestän. Voin odottaa, vaikka koko illan.

”Ennen kävin täällä usein, oli tuttuja aina. Nyt ei koskaan ketään. Vähintään joka viikonloppu silloin kun olin tossa Valmetilla vuoropäällikkönä, kun vaimo ramppas yökkönä vanhainkodissa, niin sai olla niinku vapaalla. Nyt sekin ollut kuolleena jo pari vuotta. Mut poltat sä? Lähe röökille, voin tarjoo”

”En mä polta”

”Aivan, aivan”