Lompakko

Housut oluessa ja silmät likinäön riivaamina kuuntelen, kuinka mummo vieressäni huokailee kärsimättömästi.
Kysyt varmasti, että miten se kaikki alkoi.

No seikkailu käynnistyi samalla tavoin, kuin kaikki muutkin tavallisuudesta poikkeavat irtiottoni, eli sidottuna epämukavaan istuimeen, mieli levottomana odottaen vastuuttomuutta. Rasittava viima valittaa hytissä. Puuska ulvoo ja puhisee, hetkittäin rauhoittuen melkein siedettäväksi, kunnes taas voimiaan pullistellen, se syöksyy huutaen käytäviä pitkin. On myös teknomusiikkia ja puhetta poskipunasta, mutta omaa ajatteluani työllistää vain yksi kysymys, saanko mahdollisuuden humaltua. Sillä esiintyminen, se on ihan OK, mutta tällaista seikkaa ammattilainen stressaa: Onko tarjolla olutta?

Olin lukenut infokirjeen läpi vähintään kymmenen kertaa. ”Juomat bäkkärillä”, siinä sanottiin, erittelemättä lainkaan niiden määrää tai laatua. Toivottavasti tuo tarkoitti raakaa kirkasta.  Oman hermostuneisuuteni pohjavireenä oli rahattomuus, sillä jos juomaa ei olisi tarpeeksi ja pahin mahdollinen toteutuisi ja olisin pakotettu olemaan selvin päin. Se ei tulisi kysymykseenkään. Kuunneltua juopuneiden linnakundien väkivalta fantasioita kolme tuntia, olin valmis vaikka varastamaan taatakseni humalani.

Bussissa päätin viimein katsoa, kuinka kaukana keikkapaikka oli kaupungin
keskustasta ja paniikki virtasi lävitseni, kun näin näytöllä tuloksen. 30 kilometriä. Ei vittu. Sillä hetkellä minulla 16 euroa nimeeni ja sille ei saisi lippua, joka varmasti tuli vielä ostaa käteisellä. Purskahtamaisillani itkuun laitoin viestin pikkusiskollenini ja pyysin lainamaan viisi euroa. Hän vastasi välittömästi myöntävästi. Luojan kiitos, ylistin, jollain maailmassa on rahaa.

Tunti paikallisliikenteen kyydissä ja saavuimme perille, missä puutalot ja meri ottivat meidät avoimesti vastaan. En voinut olla tuntematta suurta mielihyvää nähdessäni, miten idyllisellä paikalla tulisin iltani viettämään.  Tehtyämme nopean chekin, lähdimme selvittämään olennaisinta kysymystä eli alkoholipolitiikkaa. Suuresta kylmä altaasti reputimme 2xviru, kolme olutta ja veden. Vihdoin viinapullo repussani en välittänyt vittuakaan mistään.

Sitten olikin keikan vuoro. Kiroilimme 45 minuuttia äänentoistoon ja tunsimme saavuttaneemme jotain. Hyvä me! Keikan jälkeen kaverini söi ja minä join virua jo sielussani ennakoin tulevia koitoksia. Talot seisoivat kuin hampaat ja pureksivat horisonttia.

Jatkot: vanha puutalo, valaistuna punaiseksi, McCoy Turner soi pihalla liian kovalla. Kaverini tilaa minulle oluen sekä kokiksen ja lirautan viinaa lasiin. Jäiden kera viina on herkullista, elämä maistuu ambralle. Tapaamme ystävämme Antin ja hän lyö heti lasin viiniä käteeni. Tässä on ihminen makuuni, halailen samalla kun hyvä valkoviini valuu viinan rikki polttamaan ruokatorveeni. Istumme pöytään ja juomme antaumuksella. Saatana, että juovun. Maltti, tauko, vesi, pitkä kulaus, lisää, ”heitä rööki”.

Missä yöpaikka onkaan. Eksyneenä puutalojen labyrinttiin, hortoilemme päämäärättömästi.  ”Pinkki se on”, joku tietää, ja väri ainoana vihjeenämme haravoimme seutua. Työlään ja sekavan ajanjakson jälkeen vastaamme tulee jotain tuntomerkkeihin sopivaa. Pihalla ihmiset kylpevät paljussa ja nakki haisee.

Seuraava osuus on totuus niin kuin sen koin:

Missä pojat? EI sillä väliä, kun on viinaa ja tavarat. Joo tavarat. Paitsi lompakko. Missä lompakko? Reppu auki ja tavarat ulos. Heittele niitä. Kaikki muu paitsi lompakko. Missä lompakko. Hermostun, itken suutun, kaikki yhtä aikaa. Millä pääsemme pois, saarelta, kun minä olin ainut, jolla on käteistä. Missä lompakko, jossain se on, sinun pitää vain etsi huolella. Kävele baariin. Millä saarelta pois. Olen huono ihminen, kaikki vihaavat. Miksi eivät vihaisi, kun mokasin tämänkin. Onko liikaa vaadittu pitää oma lompakko tallessa. Missä se on? Ei baarissa, ei ole näkynyt. Istu nurmikolla ja räjäytä reppu taas. Ei ole repussa.  Se on yöpaikassa. Missä yöpaikka? Nukun tässä. Haluan jäädä auton alle. Miksi mokasin tämän. Kaveri ei vastaa, se vihaa minua. Olen huono ihminen. Anteeksi, anteeksi. Haluan kuolla. Mennä vain mereen ja kuolla. Missä lompakko? Anteeksi.

Aamulla herään kovalta koulun liikuntasalin parkettilattialta. Ensimmäinen ajatus koskee lompakkoa. Katselen ympärilleni ja huomaan olevani ainut ilman patjaa, mikä saa kiroamaan itseäni. Ehkä lattia oli rangaistus. Nousen etsimään ystävääni kertoakseni lompakosta, mutta hän on poistunut. Varmaan luki viesti ja haistatti vitut. Missä se lompakko on? Pakko sen on olla täällä.

Ystäväni istuukin pihalla. Otan hatun kouraan ja kerron totuuden päälaskettuna alas, nöyryyttä parhaani mukaan imitoiden. Mutta hän onkin hilpeänä ja kertoo omistavansa kuusi euroa eli riittävästi bussilippuun pois saarelta. Minuunkin virtaa helpotus. Sentään hän selviää pois. Ystävämme Antti herää. Juomme Virua ja hän tarjoaa tupakkaa ja kerrottuani lompakosta, kuusi euroa lippuun. Luojan kiitos myös Antille, hän on Ukkoni.     

Päädymme bussiin ja juovun lisää. Kai huudan ja juon, mutta en välitä. Vielä yksi sätkä Antilta ja viinaa ystävältäni ja sitten tiemme eroavat. Kiitos ja hei. Sinulle kymmenen euroa ja sinulle 25e.

Niin se tapahtui ja kun nyt mummo huokailee vieressäni, ajattelen, maailma on ympyrä, sitä ei pääse pakoon.

Kari Majavakoski